Oma aika, urbaanilegenda(ko?)

Mun piti tänään kirjoittaa consseista ja vk haalarista jotka ilmestyi tänään postista, mutta eräs aihe vie kaiken huomion joten kirjoitampa siitä teille ensin!

Nykyään on ollut paljon keskustelua vanhempien omasta ajasta, mikä se on, miten sitä saa, miten sen mahdollistaa itselleen, kuka sitä valvoo, mitä silloin saa tehdä?

Mua henk.koht riipasee se että jos tahdon oikeasti "omaa aikaa", niin että pystyn esimerkiksi tekee koulutehtäviä ihmisten aikaan, joudun Oliverille varaamaan hoitopäivän. 
Miksikö? 
Koska iltaisin/aamuisin ennen töitä tai töiden jälkeen olen Oliverin kanssa ja se ei todellakaan ole sellaista olemista että pystyisin keskittymään mihinkään muuhun. Myös blogin kirjoittaminen on usein jäänyt yön pikku tunneille, jolloin heikkoina hetkinä olen vain mennyt nukkumaan.
Minulle on sanottu, että oma oli päätökseni aloittaa koulu töiden ohella joten suck it up. Niinhän se oli, mutta en missään vaiheessa tehnyt päätöstä kestää tätä kaikkea yksin ja ilman tukea.  

Pienetkin sarkastiset kommentit arjen keskellä saa mut roihahtaa liekkiin ja kauaa ei kestä että helvetti on irti. Töissä koitan ees käyttäyttyy, vaikka kaikki ei naurata. Mutta tässäkin on ammatin hyviä puolia, että pystyn vaihtaa siellä työpaikan pukkarissa vaatteiden lisäksi myös työminän.

Keskittyminen on vähissä kaikessa, itku on herkässä joka tilanteessa, kärsivällisyys ei kuulu enää sanavarastoon. Pelkään että jossain vaiheessa silmissä vilkkuu pelkkä "ERROR" ja kone lyö tyhjää.

Mä niin kadehdin niitä pariskuntia joilla tämä "oma aika" osio toimii. Meillä se ei toimi, tai ei ainakaan tasapuolisesti ja kauniilla äänensävyllä. Puolin ja toisin. Myönnän ja tunnustan etten minäkään osaa antaa toiselle sitä vapautta mennä ja tulla miten huvittaa jos itse ei koe saavansa sitä tarpeeksi. Toisaalta kun toisella ei ole samanlaisia sosiaalisia tarpeita kuin mulla.

Tänään oli taas itkupotku raivari lähellä kun rankan työpäivän jälkeen täytyi keskittyä laajaan koulutehtävään joka sisältää paljon elintarvikelaista otteita. Joten pänttäystä tarvitaan ja paljon. Kuulen vain kuinka Oliver kiljuu lahkeessa kiinni. - Syliin!

Lukemisesta tai kirjoittamisesta ei tule mitään kun täytyy välillä väistellä Oliverin käpäliä näppäimistöstä. Turhauttaa.
Tuntuu ettei Oliver ole tyytyväinen ollenkaan. Kunnes huuto loppuu heti kun lopetan kaiken ja katson Oliveria. -Huomiota, miksi juuri nyt?

Välillä aina tunnen jollakin tasolla olevani huono äiti kun en jaksa kuunnella tai tahdo heti antaa lapselle hänen tarvitsemaansa huomiota kun päässä pyörii kymmenittäin asioita joita pitäisi hoitaa niin töissä, koulussa ja kotona. 
Yrittää olla kaikessa ajan hermolla, mutta onnistuuko se olematta poissaoleva jossain muussa? 

Tämä vaihe elämässä ei kestä kauaa ja eiköhän sitä pysty pinnistelemään itsestään niin paljon kuin lähtee, lopussahan kiitos seisoo. Eikös vain?

Onko teillä ollut elämässä hetkiä jolloin mikään ei suju, kaikki v*tuttaa ja tehtävää olisi enemmän kuin tarpeeksi?